- Stam1na is so good. I was at their concert in ii-MATURA.
- In where?
- ii-MATURA!
- Oh, you mean Imatra.
- Yes yes, ii-MATURA!
Kävin tätä keskustelua Ibanezin Artist Relation-osaston konkarin, Mick Suyaman kanssa lokakuussa 2008. Mick on omalla alallaan niitä miehiä, joka on nähnyt kaiken ja kaikki. Hän vastaa Ibanezin isoimpien artistien asioista. Mick Suyaman ”työkavereita” ovat Steve Vai, Andy Timmons, John Scofield ja muut vastaavanlaiset kitaroinnin kuninkaalliset.
Ja nyt tämä japanilainen mies kertoi minulle varta vasten matkustaneensa Suomeen ja ii-MATURAAN katsomaan Stam1nan keikkaa ja Pexi ”Pekka” Olkkosen kitarointia. Lisäksi, Mickin järjestämä, Pexille mittatilaustyönä teetetty Ibanez-kitara, saapuisi pian Suomeen. Tietäen Mick Suyaman statuksen ammatissaan, hänen vilpitön kunnioitus Pexiä ja Stam1naa kohtaan tekivät minuun vaikutuksen. Mietin, miten tähän hetkeen oikein päädyttiin? Mikä tarina kaiken takana on? Ja miksi, opetuksestani huolimatta, tuo mies lausui Imatran ii-MATURAKSI?
Musiikkiala elää, itse musiikin lisäksi, tarinoista. Nämä tarinat tuovat artistiin ja hänen musiikkiinsa syvyyttä. Toisinaan tarinat peittävät kaiken mystisyyden verhoon. Ja aina välillä kiertämään jää tarinoita, jotka ovat täysin keksittyjä, huhujen ja kuiskausten värittämiä kaupunkilegendoja. Jokainen tarina - tosi tai valheellinen - on silti mielestäni tärkeä. Jokainen tarina lisää väriä asioihin, jotka muuten jäisivät harmaammiksi ja etäisemmiksi.
Tositarina jonka minä haluan kertoa, koskee yhtä kitaraa. Stam1nan Pekka Olkkoselle käsityönä rakennettu seiskakielinen sisältää pienen, mutta mielestäni hienon tarinan musiikin voimasta. Ibanezin Los Angelesin Custom Shop valmisti ja lahjoitti Pekalle kitaran, jolle hän antoi nimeksi Raja. Koska tarinan keskiössä on ehkä artistia enemmän hänen musiikkinsa ja tuo kitara, aloitan aivan alusta.
Esihistoria
Vuonna 2004 Levytukun myymälään käveli reipas nuori mies. Hän esitteli itsensä Olkkosen Pekaksi ja kertoi olevansa kitaristi. Bändin nimi oli Stamina(tai jotain) ja Pekka käytti ”mie” ja ”sie”-persoonapronomineja. Hän oli kuulemma kotoisin Lemiltä, jonka mielsin välittömästi laskettelukeskukseksi Lapissa(#Kotimaa hallussa). No se ainakin selitti murteen, ajattelin. Pekka kyseli mahdollisuuksia yhteistyöhön, vaikka heillä ei ollut vielä yhtään levyä ulkona. Hän oli testaillut kitaroita ja todennut Ibanezin mallit itselleen parhaaksi vaihtoehdoksi. Totesin että aika vaikeaa sanoa mitään, kun ei ole kuullut bändistä koskaan mitään eikä tahtiakaan musiikista. Tuohon aikaan ei vielä meilattu hyperlinkkejä omalle JuuTuupi-kanavalle, eikä äänitelty radiosoittokelpoisia ”demoja” joka olohuoneessa. Pekkahan kaivoi taskustaan pari demo CD-levyä ja pyysi tutustumaan niiden sisältöön(Minulla on nuo levyt edelleen tallella).
Tuohon aikaan ns. ”Artist Relation” oli vihdoinkin rantautunut myös Suomeen. Kotimainen musiikki oli ottanut isoja harppauksia eteenpäin ja ovet isompaan maailmaan alkoivat raottua. Artistit saivat jo kansainvälistäkin huomiota ja tarvitsivat yhteistyötä ja tukea soitinvalmistajien ja maahantuojien puolelta. Ensimmäisten yhteistyökuvioiden julkistuksen jälkeen(Meillä mm. Stratovarius ja Amorphis) postiluukusta tulvi levyjä ja yhteydenottoja. Kaikki yritin kuunnella ja kaikkiin yritin vastata, mutta välillä levytulva muuttui hallitsemattomaksi tsunamiksi. Tilanne oli myös pieni ammatillinen kulttuurishokki ja asetti minut, soitinmyyjän, kenkiin jotka tuntuivat kuuluvan enemmän levy-yhtiöiden selvännäkijöille. Tähän tilanteeseen Pekka Lemiltä löi lätyn käteeni ja pyysi tutustumaan.
Laitoin levyn kuitenkin heti kotimatkalla auton CD-soittimeen. Olin koko ikäni kuunnellut heviä ja uskoin tuntevani genren aika aukottomasti. Silti se mitä kuulin, ei oikein sopinut mihinkään tuntemaani lokeroon. Kuuntelin demot läpi useaan kertaan ja ne tuntuivat joka kuuntelulla eri biiseiltä. Minut oli yllätetty musiikillisesti.
Asia jäi vaivaamaan ja otin sen aika ajoin esille töissä. Jatkoimme yhteydenpitoa Stam1nan kanssa. Pekka poikkesi aina välillä myymälään juttelemaan. Hän kertoi muuttaneensa Helsinkiin jo vuonna 2001 ja reissasi yhtenään Lemille treenaamaan bändin kanssa. Kartoitimme myymälässä hänen mahdollisia tarpeitaan laitteiston suhteen.
Tammikuussa 2005 järjestettiin ensimmäinen Metal Expo Helsingin Kaapelitehtaalla, johon Levytukku varasi oman koppinsa. Roudatessani kamoja sisään kuulin biisin jonka tunnistin heti Stam1naksi. Kadonneet Kolme Sanaa oli yksi demolevyjen kappaleista. Biisi julkaistiin messujen aikana yleisölle ensimmäistä kertaa. Vaikka olin kuunnellut demoversiota aika paljonkin, niin lopullinen levyversio iski kovaa ja heti. Laskin tavarat lattialle ja kävelin siltä seisomalta Sakaran osastolle ja pyysin saada pojat(poikiahan ne olivat vielä silloin) juttusille. En vieläkään täysin ymmärtänyt mitä olin juuri kuullut, mutta en halunnut jäädä siitä paitsi. Mokoman isällisellä avustuksella demolevyjen palaset olivat loksahtaneet paikalleen. Sinä iltana paiskasimme Pexin kanssa kättä Ibanez yhteistyöstä. On ollut kunnia saada olla pieni palanen Stam1nan tarinaa aivan ensimmäisestä levystä asti.
Historia
Pikakelaus 4 vuotta eteenpäin. Stam1na on todistanut ettei yhtyeen nimi ole tyhjä lupaus. Keikoilla yleisömäärät kasvavat, tukkamylly pyörii ja hiki virtaa. Bändiltä on ulkona jo heidän kolmas levynsä. Sen nimi on Raja. Samana vuonna sain yllättäen Ibanezin toimistolta viestin että heiltä lähetetään Levytukkuun vierailulle Aasian, Euroopan ja USA:n Artist Relation-henkilöt tutustumaan Suomeen. No eipä siinä mitään, laittakaa tänne vaan, vastasin. Hain miehet Helsinki-Vantaan lentokentältä ja kyselin että salmiakin takiako tänne asti piti tulla vai mennäänkö heti Muumikauppaan. Miehet eivät nauraneet puujalkavitseilleni vaan kertoivat tulleensa tutustumaan pohjoismaiseen musiikkimaailmaan, koska mistään muualta ei tullut yhtä kiinnostavaa musiikkia. Katsoin kaikkia hartaasti ja yksitellen. Ehdin jo hetken ajatella että kyseessä oli jonkinlainen yritys vastata huonoon huumoriini. Heillä kaikilla oli juuret Japanissa. Siellä ei pelleillä yhteistyökumppanin kustannuksella. He olivat siis tosissaan. Vaikka siinä parkkipaikalla seisoi nimellisesti neljä saman Artist Relations-tittelin haltijaa, olin ihan vihernokka ja puuhastelija kollegoihini verrattuna. Näille miehille soittivat Joe Satriani, George Benson ja Paul Gilbert tarvitessaan apua kitaroidensa kanssa. Ja nyt he olivat tulleet Suomeen, koska täällä musiikki on kiinnostavampaa kuin missään muualla. Koska hoidan artistien asioita Levytukussa, minun tulisi perehdyttää heidät kaikkeen raskaaseen musiikkiin mikä on kuumaa tai tulossa. Nyt heti.
Onnekseni silloisen autoni jokainen lokero ja tasku oli täynnä juuri sitä mitä minulta vaadittiin: Suomalaista raskasta musiikkia. Nostin vieraiden laukut takakonttiin(jossa oli vielä yksi muovikassillinen CD-levyjä) ja rotsi auki esittelin kuinka hyvin olin varautunut tapaamiseemme. Siinä hetki tuijoteltiin joka puolelta pusruavia levynippuja ja sitten nyökyteltiin hyväksyvästi toisillemme. Ensivaikutelman voi tehdä vain kerran. Otin huojentuneena vastaan katteettoman kunnioituksen ja käynnistin auton.
Ajelimme useamman päivän ympäri kesäistä Suomea ja minä ladoin CD-levyjä toisen perään auton soittimeen. Wintersun, HIM, Mokoma, Nightwish, Amorphis, Ensiferum jne. Kerroin bändeistä ja he kyselivät japanilaisille tavoilleen uskollisena mitä uskomattomampia yksityiskohtia kaikesta. Heidän korvaansa näissä bändeissä oli sitä jotain mitä ei löytynyt muualta ja mikä voi löytyä vain Suomesta. He olivat oikeasti innoissaan kuulemistaan yhtyeistä. Se oli aikamoinen oppitunti itsellekin. Viesti oli selvä:Teillä on täällä jotain aivan omaa ja sitä kannattaa kunnioittaa.
Siinä ajellessamme Mick Suyama (Kyllä, juuri se sama ii-MATURA-mies) kysyi takapenkiltä, mikä bändi soi juuri nyt. Sanoin että Stam1na. Jatkoimme ajelua ja jutustelua. Kohta Mick kysyi, mikä bändi nyt soi. Vastasin että Stam1na. Esittelin heille Helsingin kauniita rantamaisemia autosta käsin. Mick kysyi jälleen, mikä bändi nyt soi. Vastasin että Stam1na. Onko tämä siis sama bändi kuin äsken, hän tarkisti. Kyllä, vastasin. Mick oli hetken hiljaa ja jatkoi kysymällä, onko tämä sama levy kuin äsken. Sitä se on ollut koko ajan, kerroin. Mick ei uskonut. Biiseillä ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa hänen mielestään ja niiden rakenteet olivat outoja. Kaivoin esiin levyn kuoret: Uudet Kymmenen Käskyä. Olin valinnut UKK levyn, koska se mielestäni toi, uutta ja hieman suorempaa Raja-albumia paremmin esiin bändin rajattoman lähestymisen musiikkiin. Mick pyysi että ajamme lähimpään levykauppaan. Näin teimme ja hän osti kerralla Stam1nan koko tuotannon. Hän totesi myöhemmin että on äärimmäisen harvinaista tulla enää nykyaikana näin yllätetyksi musiikillisesti, varsinkin hänen työssään. Tuo kommentti palautti mieleeni oman hämmennykseni hetken kuunnellessani Stam1nan demoja ensimmäistä kertaa. Sekin tapahtui autossani. Tosin en usko että sillä on merkitystä tapahtuneeseen. Stam1nan musiikkiin on hurahtanut pari muutakin ja voin vakuuttaa että autoni ei ole ollut osallisena läheskään kaikissa tapauksissa. Kyse on vain musiikin voimasta.
Lopulta palautin Japanilaiset kollegani lentokentälle. Kättelimme ja kumartelimme taas tovin ja sitten miehet kävelivät laukkujensa kanssa terminaaliin. Heidän seuraava kohteensa olisi Ruotsin Göteborg, josta tie veisi Norjaan ihmettelemään kurnuttavia pingviinejä. Tuon tapaamisen jälkeen olen katsellut kotimaamme musiikillista tarjontaa aivan uusi silmin. Siihenkin tarvittiin jostain syystä ulkomaalaisten apua. Toki arvostin paikallista tekemistä jo kauan tätä ennen, mutta horisonttini laajeni huomattavasti. Olin myös saanut vastauksen kysymykseen, joka suomalaisia jäytää kehdosta saakka:”Mitä ne siellä meistä ajattelevat?”
Mick Suyama, kotiin päästyään, lähetti viestin Stam1nan viralliseen s-posti osoitteeseen. Pexin mukaan viestissä kiiteltiin vuolaasti yhteistyöstä Levytukun (ja sitä kautta Ibanezin ja Taman) kanssa. Mick kertoi ettei mitenkään erityisesti pidä metallimusiikista mutta UKK, Stam1na ja Pexin kitarointi oli iskenyt puolustuksen selustaan yllättävillä kuvioillaan.
Pekka ja Mr. Suyama viestittelivät tovin toisilleen ja keskustelu ajautui sitä kautta Pekan toiveeseen omasta Custom-kitarasta. Pekka oli jo tässä vaiheessa vannoutunut Ibanezin käyttäjä. Hän mainitsi vuosia tapahtuman jälkeen että soittaisi näillä kitaroilla ilman yhteistyötämmekin. Pekka selitti Mickille, että merkittävin yksityiskohta Custom-mallissa olisi rungon contour, se kaareva kohta plektrakäden ranteen kohdalla. Pekka pitää kitaraa aika pystyssä asennossa ja siksi reuna hankaa kättä, siitäkin huolimatta että Ibanezeissa on jo tuo contour valmiina. Se mitä tuollaisen artisti- kirjeenvaihdon jälkeen Ibanezilla tapahtuu on kuulemma salaisuus ja sellaisena myös pysyy. Lopputulema oli kuitenkin se että Pekan toive hyväksyttiin. Ovi Los Angelesin Custom Shopiin oli auki ja ainoa kysymys oli:”Mitä laitetaan?”
Kitara
Raja-kitaran suunnittelu tapahtui myymälässämme, joka sijaitsi tuolloin vielä Aleksanterinkadulla. Sulkemisajan jälkeen Pekka ja Mick Suyama, joka oli tullut Suomeen tätä varten, istuivat bassovahvistinosastolla(?) ja soitin alkoi hahmottua lyijykynällä paperille. Itse olin paikalla lähinnä jees-miehenä nyökyttelemässä asiantunteva katse kasvoillani.
Kitaran pohjana Pekka käytti omaa suosikkiaan, Ibanezin valkoista Jemiä. Jemin ikoninen Monkey-Grip kahva on kuitenkin vain ja ainoastaan Vain. Siksi runkomalliksi valikoitui aikoinaan Jemistä johdettu kahvaton malli eli RG. Ensimmäiseksi käytiin käsiksi jo mainittuun contour-viisteeseen. Paperille piirrettiin 2-3 senttiä normaalia pidempi viiste, että plektrakäsi saisi levätä pyöristetyllä osalla. Runkomateriaaliksi valikoitui leppä, Jemiä mukaillen. Koska kitara tulisi olemaan seitsemänkielinen, ei Jem enää toiminut kaulan verrokkina. Haluamansa kaulaprofiilin Pekka nappasi omistamastaan vuoden 91´Ibanez Universestä. Vaikka Pekan omassa Jemissä otelauta on ruusupuuta hän päätyi Rajassa eboniin. Ei reunalistoja, koska sekin vaikuttaa soittotuntumaan. Kaksi humbuckeria todettiin riittävän. Kaulaan DiMarzio Air Norton ja tallaan DiMarzio Evolution. Kanteen tuli lopuksi vain yksi potikka. Se on master-volume molemmille mikeille. Tonelle ei ollut käyttöä, joten se jäi pois kokonaan. Mikkivalitsin on kolmiasentoinen ja peruskytkennällä(kaula - molemmat - talla). Koko projektin kantavana ideana oli selkeästi suunnitella ”työhevonen”, sellainen keikkakitara joka vastaisi tarpeisiin lavalla kun tukkamylly käy ja pitti pyörii. Kitaran kannen väri on johdettu Raja-levyn kannesta ja on siksi myös erittäin pelkistetty. Ei reunalistoja, ei loimuvaahteraa, ei vilkkuvaloja tai wifi-yhteyttä. Otelautamerkitkin löytyvät vain kaulan sivusta(Pekan mukaan kitaraa ei soiteta katsomalla vaan käsillä ja siksi merkkejä ei tarvita). Lapa on reverse-mallia eli ”väärinpäin”. Syy on Pekan mukaan ihan ulkonäöllinen ja tekee kitarasta omaperäisemmän. Nauhojen 21.-24. välit ovat koverrettu Jemin tyyliin. Puhtaiden äänien ottaminen näistä ahtaista väleistä on siksi helpompaa.
Yhden pienen näyttävän yksityiskohdan Pekka pyysi kitaraansa, ihan vain siksi että se hyväilisi silmiä joka kerta kun kitaran kotelo avataan. Siihen Ibanez myös suostui. 12. nauhalle upotettiin Stam1nan hammas-logo, joka on kasvanut yhdeksi maamme tunnetuimmista bänditunnuksista. On nähty jo aika monen fanin ihoonkin musteella hakattuna.
Myöhemmin kitaraan vaihdettiin tallamikiksi Dimarzio Crunch Lab, joka toimii Pekan mukaan saumattomasti Mesa Boogien Mark-sarjan vahvistimien kanssa. Lisäksi floikkatallan alkuperäinen kampi vaihtui Ibanezin hiilikuituiseen Ultralite UTA20-malliin. Seitsemänkielisen kitaran kelluva talla on aina jokin verran kuusikielistä raskaampi käsitellä ja Ultralite-kammen herkkyys sopiikin siksi kokonaisuuteen hyvin. Pekka on myös itse ”kustomoinut” kitaraansa. Hän liimasi kitaran alareunaan tarran, jolla osoittaa kunnioitustaan yhtä esikuvaansa kohtaan. Tarrassa lukee Fucking Hostile.
Tällä tarinallani haluan antaa perspektiiviä kitaralle, jonka suomalainen Pexi ”Pekka” Olkkonen sai Ibanezin Custom Shopilta. Se kitara ei mielestäni ollut, eikä ole, vain kitara. Se on erittäin iso kunnianosoitus soittajalle ja hänen musiikilleen. Ibanez on yksi maailman isoimmista kitaranvalmistajista. Heidän artisti-perheessään on iso kattaus aikamme tunnetuimmista ja vaikuttavimmista kitaristeista. Ja juuri se asia minua hivelee tässä tarinassa. Ibanezin ei millään taloudellisella mittarilla tarvitse tai ole edes kannattavaa suunnitella, rakentaa ja kustantaa Lemiläiselle, pääosin Suomessa suomalaisille suomenkielistä metallia soittavalle kitaristille mitään. Bisnes näet on aina lopulta bisnestä. Mutta kyse ei enää ollut rahasta. He halusivat tehdä niin. Musiikin voima on sen verran merkillinen asia.
Stam1na täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Heiltä on ilmestynyt - kuin juhlavuoden kunniaksi - yksi uransa hienoimmista albumeista(Elokuutio). Stam1na täyttää vuosiensa lisäksi keikkapaikat. Se kertoo siitä että yhä uudet sukupolvet ovat löytäneet bändin, musiikki elää ja on ajankohtaista edelleen. Sain juuri kuulla että Stam1na on kutsuttu myös esiintymään 70000 Tons of Metal-risteilylle. Kohta Paha Arkkitehti!-huuto kuuluu Karibiallakin.
Valmistumisestaan saakka Raja on pysynyt Pexin ykköskitarana. Se ja sen pinkki DiMarzio Cliplock-hihna ovat tärkeä osa Pexin keikkasettiä. Kun nykyään näen Raja-kitaran Pexin käsittelyssä lavalla, palaan aina hetkeksi mielessäni tuohon omituiseen tilanteeseen, jossa istuin kolmen juuri tapaamani Japanilaisen kanssa autossani kuuntelemassa suomalaista musiikkia. He väänsivät minulle rautalangasta, miten omaperäistä ja hienoa musiikkia maassamme tehdään.
Ja niinhän se on.
Mikko Piirainen
Kirjoittaja päätyi töihin musiikin pariin, vaikka jo ala-asteella musiikinopettajansa vahvasti suositteli mitä tahansa muuta. Nyt takana on 25 Levytukku-vuotta.
