Wah-wah efekteistä ja niiden eroista
Wah-efektistä ja sen historiasta on kirjoitettu, puhuttu ja väitelty pitkään ja paljon. Tässä oma versioni asiasta:
Wahwah-pedaali keksittiin vahingossa. Sitä markkinoitiin aluksi puhallinsoittajille, mutta onneksi löysi tiensä lopulta kitaristien käsiin(tai oikeastaan jalkoihin).
Noin. Jopa tiivistykseksi todella tiivis historia.
Jos haluamme vähän lisää lihaa luiden ympärille, voin todeta wah-efektistä yleisesti myös nämä asiat:
Wahille haettiin patenttia nimellä ”foot-controlled continuously variable preference circuit for musical instruments”. Ei siis liene ihme, että ”wahwah”-termistä tuli suositumpi. Wahwah on onomatopoeettinen nimi. Se siis viittaa ääneen jonka efekti tuottaa. Suomessa nimi taipuukin usein muotoon vauvau-pedaali. ”Wacka-wacka”-termiä käytetään kuvaamaan funk-tyylistä dempattua wah-soundia.
Pieniä ja hauskoja tiedonmurusia wah-efektistä.
Tämän blogin töksähtävälle ja jopa hieman tylylle alulle on selkeä tarkoitus. Wah-pedaalin historia on kyllä mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen. Se on kirjattu taidokkaasti useille eri sivustoille. Myös wahin teknisestä puolesta ja siihen liittyvistä faktoista ja uskomuksista löytyy syvällisiäkin analyysejä. Mutta se miten wah toimii ei ole soittajilta useimmin kuulemani kysymys.
Soittajat kysyvät:”Mitä eroa näissä on?”
Niinpä niin. Mitä eroa näissä oikeasti on? Erillisten efektipedaaleiden suosio on noussut huimasti ja samalla on lisääntynyt myös tarjolla olevien wah-mallien määrä. Kun 90-luvun alussa aloitimme yhteistyömme Dunlopin kanssa, heillä oli tarjolla muutama wahwah-malli. Nyt niitä on yli 20. On siis erittäin perusteltua kysyä, mitkä niiden erot ovat.
Kyynisimmät kommentit kertovat kuinka kyseessä on markkinointiosaston salaliitto. Kun tuomme kuvaan vielä kasvavan valikoiman artistien Signature-malleja, niin epävarmuus kasvaa. Lisäksi osalle soittajista kaikki Signature-tuotteet edustavat vain kuuluisan soittajan yritystä rahastaa maineellaan.
Edellä mainitut epäilyt ja ajatukset perustuvat väitteelle, että kaikki wah-pedaalit ovat suurelta osin samanlaisia. Tämä ei vain pidä paikkaansa. Blogini korkealentoinen tavoite on avata wah-pedaalien eroja ymmärrettävästi. Teksti on kohdennettu niille soittajille jotka kokevat epävarmuutta valinnoissaan. Etenkin wahwahin ympärillä kuhisee keskustelua komponenteista, niiden arvoista ja kustomoinneista. Vasta ensimmäistä wahiaan harkitsevalle eksyminen tietyille palstoille on varmasti päätä sekoittava kokemus. Sieltä löytää niin monta maailman parasta wahia. Jäljelle jää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Itse kehoitan sulkemaan selaimet ja avaamaan korvat. Ylös, ulos ja koeajolle. En ole teettänyt kustomointia pedaaleilleni koskaan. Sinunkaan ei tarvitse jos et halua. Yksi tie siihen sinun hyvään soundiin on tietää paremmin jo ostamishetkellä, mikä pedaali todennäköisimmin tulee palvelemaan tarkoitustaan parhaiten.
Blogissa käyn läpi niitä wahwahin toimintoja ja osia joista tulee eniten kysymyksiä. Voit itse valita mitkä ovat omaan soittoosi oleellisia vaikuttavia asioita.
Olen (Dunlopin avustuksella) tehnyt pedaaleista vertailutaulukon. Olen nähnyt vastaavia jo aikaisemmin, mutta en suomeksi tehtynä. Vertailutaulukko on faktojen listaamista niiden vertailua varten. ”Fakta” on kuitenkin huono sana musiikista ja etenkin soundeista puhuttaessa. Siksi täydennän tuota vertailutaulukkoa tällä blogilla. Uskon että tekstini lukevat soittajat saavat enemmän irti myös taulukosta. Joudut silti itse päättämään mikä malleista sopisi juuri sinulle parhaiten. En tässäkään kohtaa suosittele ”Mikä-on-paras-wahi?”-kuuklaamista, koska sieltä saat vain vieraan ihmisen vieraaseen tarpeeseen perustuvan mielipiteen. Wah-pedaalien tavassa korostaa tai leikata tiettyjä taajuuksia signaalissa on niin paljon eroja, että edes tämä teksti ei pärjää myymälässä ihan soittamalla tehdylle vertailulle.
Käydään kuitenkin isoksi kasvaneen wah-valikoiman kimppuun avoimin mielin.
Kaikki wah-pedaalit ovat samanlaisia?
Ensiksi haluan osoittaa sormella usein kuulemaani toteamukseen, että kaikki wahit olisivat samanlaisia. Luulen että tuo oletus on saanut alkunsa wah-efektin poikkeuksellisesta käyttötavasta. Useimmat muut efektit laitetaan päälle, ja sitten ne tekevät itse sen mitä on etukäteen säädetty. Osa voi kyllä reagoida herkästikin siihen, miten soittaja instrumenttiaan käskee.
Silti wah on oma juttunsa. Wahia voi myös käyttää siten, että se vain laitetaan päälle ja jätetään tiettyyn asentoon. Siinä, kuten wahin peruskäytössäkin, pedaalia tulee silti kontrolloida jalalla reaaliajassa. Wahia siis soitetaan. Wah on osa kitaransoittoa eri tavalla, kuin vaikka phaser joka vain kytketään päälle ja pois. Wahin käyttöä joutuu oikeasti opettelemaan.
Teoriani onkin, että tuo wahin mekaaninen toiminnallisuus mielletään sen ainoaksi tarkoitukseksi olla olemassa, että sen vatkaaminen ja siitä johtuva vauvau-soundi olisi siksi aina sama. Tämä ei kuitenkaan ole totta. Wahin historian aikana musiikki on muuttunut usein ja paljon ja samalla ovat muuttuneet soittajien vaatimukset. Jokaisella aikakaudella on oma soundinsa ja esim. Dunlop CryBaby-sarjallaan on pyrkinyt vastaamaan tähän haasteeseen. Kitaran maailmassa ei ole tapana kuitenkaan unohtaa niitä vanhempia soundeja, joten valikoimissa täytyy olla koko ajan enemmän vaihtoehtoja. Eroja löytyy soundin lisäksi mekaanisista toiminnoista.
Koska wahin käyttö perustuu vahvasti mekaniikkaan, en millään pysty välttämään tiettyä teknologian ja komponenttien esittelyä. Aikaisempia tekstejäni lukeneet tietävät, että minua ei hirveästi kiinnosta yksittäiset komponentit vaan se, miten laitteesta voi olla käyttäjälleen hyötyä. En halua, enkä osaa briljeerata teknisellä osaamisella. Aion siis puhua komponenteista tietoisen pinnallisesti.
Käyn tekniikkaan liittyvät asiat siinä järjestyksessä kun ne tulevat vastaan vertailutaulukossakin.
TAAJUUSALUE
Taajuusalueella tarkoitan wah-pedaalin alinta ja ylintä taajuutta. Kanta-alhaalla wah korostaa alempia taajuuksia ja kanta-ylhäällä ylempiä taajuuksia. Ilmoitettu alin ja ylin taajuus on se alue, jonka välillä wah-toimii. Kun katsot tekemääni taulukkoa, huomaat että eri malleilla on isojakin eroja taajuusalueissa. Joku malli lähtee alemmilta taajuksilta ja päättyy ylätaajuuksillakin alemmas kuin joku toinen wah. Näiden kahden wahin taajuuskaista voi siis olla yhtä laaja, mutta toinen malli korostaa enemmän alempia taajuuksia. Nämä alemmilla taajuuksilla toimivat wahit myös kuulostavat tummemmilta.
Kitarassa käytetty virekin voi vaikuttaa siihen mikä wah-pedaali osuu mukavimmin kohdilleen. Ihan alimpia mörkövireitä käyttäville kitaristeille suosittelen jopa bassowahiin tutustumista. Kannattaa myös miettiä normaalivireessäkin oleva kitarasi ominaissaoundia. Jos kitarassasi on esim. ylätaajuuksia korostavat yksikelamikit, voi tummempi wah-pedaali tehdä soundista tasapainoisemman. Kirkas wah kirkkaiden mikkien kanssa tuottaa "paikat hampaista"-tyylistä kirkuvaa soundia, kun kantaa nostaa ylös. Sekään ei ole huono soundi. Kyse on vain mieltymyksistä.
Taajuuskaistoissa näkee myös pituuseroja. Yhden wahin alin ja ylin taajuus ovat lähellä toisiaan, kun toisen taajuusalue on laaja kuin valtameren horisontti. Wah-pedaalin fyysinen liikealue on kuitenkin suhteellisen sama joka mallissa. Jos efektin taajuusalue on kapea, ei pedaali tee isoa muutosta pienellä liikkeellä. Efektin vaikutus tuntuu lievemmältä. Jos taajuusalue on laaja, pitää efektin tehdä isompia hyppäyksiä taajuuksissa pienelläkin jalan liikkeellä. Efekti on siis herkemmän tuntuinen ja vaatii hieman tarkempaa käsittelyä(vai pitääkö sanoa jaloittelua?).
Kun puhutaan wahin hertseistä tai taajuudesta, puhutaan siitä taajuudesta jota pedaali korostaa. Liikuttamalla efektiä ylös ja alas muuttuu samalla taajuus jota pedaali korostaa. Tästä korostuksen siirtymisestä syntyy se vauvau-ääni.
Q-SÄÄTÖ
Useista Dunlopin wah-pedaaleista löytyy Q-säätö. Q-arvo määrittää kuinka kapeaa taajuuskaistaa pedaali korostaa. leveä taajuuskaista(Low) saa wah-efektin kuulostamaan lievemmältä ja pyöreämmältä huojunnalta. Se korostaa alempien taajuksien harmonisia kerrannaisia. Pienellä Q-arvolla(High) efekti ”koskee” kapeampaan kaistaan ja soundista tulee säksättävämpi. Dunlopeissa Q-arvo on portaattomasti säädettävissä oman maun mukaan.
Taajuusalue yksinäänkin tarjoaa siis monta oleellisesti soundiin vaikuttavaa tekijää: Taajuusalueen kirkkaus tai tummuus, alueen laajuus sekä hertsikaistan leveys(Q-arvo).
Signature-mallit
Aika monen pedaalin kuvauksessa tulee nykyään esille jonkin tunnetun artistin nimi. Nämä pedaalit eivät ole olemassa vain noiden nimien vuoksi. Jokainen pedaali on syntynyt soittajan tietystä tarpeesta, johon sillä hetkellä saatavilla olevat mallit eivät ole antaneet parasta mahdollista ratkaisua.
Dunlopin artistien nimilista on kuitenkin häkellyttävä: Van Halen, Bonamassa, Slash, Kirk Hammet, Cantrell, Petrucci, Dimebag, Geezer Butler jne. On siis selvää, että nimellä on kuitenkin väliä, jos haluat valmistajan suunnittelevan efektin juuri sinun tarpeisiin.
Flea oli käsittääkseni ensimmäinen artisti, joka iski näppinsä wah-suunnitteluun Dunlopin R&D-osastolla. Lopputuloksena syntyi 105Q-bassowah automaattisella päälle/pois kytkennällä(Auto On/Off) ja Q-säädöllä. Pedaalia ei kuitenkaan julkaistu Signature-mallina. En tiedä miksi ja miten asia jäi puolitiehen.
Sitten tuli Dimebag.
Firman perustajan Jim Dunlopin poika(ja nykyinen firman johtaja), Jimi Dunlop, oli Dimebagin hyvä ystävä jo pitkään ennen Panteran suosion päiviä. Lopulta tuo ystävyys johti Cry Baby From Hell-mallin syntyyn. Pedaalin perustana oli suosittu 535Q-malli, johon Dime lisäsi omat tarpeelliseksi kokemansa asiat: Skeittilauta-päällinen paremman pidon vuoksi, LEDit pedaalin takaosaan paremman näkyvyyden vuoksi ja ulostulo myös vasemmassa kyljessä helpompaa johdotusta varten. Ja tietenkin Camouflage-viimeistely.
Tuo pedaali herätti muutkin kitaran jättiläiset. Heillä kaikilla oli mielessään ajatus: ”Olisi muutama oma juttu joita voisin tehdä wahilla…” Ja jos kerran Dimebag, niin mikseivät hekin?
Eddie Van Halen käyttää wahia hyvin pienin liikkein. Siksi hänen 90-luvulla kustomoidun CryBabyn potikka oli erittäin kulunut tietystä kohtaa ja se vaikutti myös pedaalin toimintaan. Yhteistyö Dunlopin kanssa varmisti että hänen "Holy Grail"-wahinsa soundi olisi helposti saatavilla keikoille jatkossakin. Potikan erityisen herkkyyden lisäksi pedaaliin tehtiin poikkeuksellisen löysä poljin, joka tekee wahin käytöstä Mr. Van Halenille miellyttävämpää. Kuolevaiset saavat säädettyä polkimen jäykemmäksi, jos esikuvan asetukset eivät itselle toimi.
Petrucci, toinen ääripää, on pilkuntarkka soittaja, joka vaatii wahiltaan valmiutta taipua jatkuvasti liikkeessä oleviin ideoihin. Hänen Signature-mallinsa on käytännössä CryBabyn räkkimalli pedaalimuodossa. Sen taajuuskaista on todella laaja ja sisältä löytyy vielä oma kuusikaistainen EQ. Kaikki JP95-pedaalit säädetään tehtaalla Petruccin omien asetusten mukaiseksi.
Joe Bonamassa vaati omaan Signature-wahiinsa mahdollisuuden olla käyttämättä true bypass-kytkentää. Hän vain pitää enemmän non-true bypass-kytkennän astetta tummemmasta soundista. Pedaalin sisällä on erillinen valintakytkin tätä varten. Lisäksi ulostulo on bufferoitu, ettei tule impedanssi-ongelmia(oskillaatiota ja kirskuvaa ääntä) kun vintage-fuzzeja kytketään signaaliketjussa wahin jälkeen.
Tarkoitukseni on näillä esimerkeillä alleviivata sitä asiaa, että kaikilla näillä soittajilla oli statuksensa lisäksi oma ja ainutlaatuinen visio wah-soundista ja/tai sen käyttötavasta. Yhteistyössä Dunlopin kanssa asiaan löytyi tekninen ratkaisu. Sinun ei kitaristina tarvitse olla tietyn soittajan fanittaja millään tasolla pitääksesi hänen ideoimastaan wahista. Hendrix-wahi on alusta asti vedonnut vain tummempaa soundia hakeviin soittajiin, vaikka heillä ei usein ole muuten mitään syvempää suhdetta artistin tekemisiin.
Eri artisteja ja heidän soundejaan vertaillessa on hyvä muistaa että kuulemasi lopputulos on kovin erilaisten osien summa. Joku pitää signaalitiensä yksinkertaisena ja toisella on pari räkkiä efektejä välissä ennen kaiutinta. Dunlop on joutunut ottamaan kaikki nuo asiat huomioon suunnitellesaan omaa CryBabya kullekin kitaran kuninkaalliselle. Vaikka kullakin wah-mallilla on teknisesti mitattavat erot, syyt niihin löytyvät itse musiikista. Painotan tätä asiaa jopa kiusallisen paljon, koska ajoittain joku ihmettelee, miksi astetta kalliimpi Signature-wahi ei millään istu omaan settiin. Pedaalissa ei silti ole mitään vikaa. Se ei ole vähemmän laadukas kuin seuraavakaan vaihtoehto. Usein vika on valintametodissa. Jos uskoo vain videoita ja arvosteluja täytyy tyytyä tykkäämään samoista asioista kuin kaikki muutkin. Sanon tämän asian tässä, koska blogit tuntuvat olevan se alue jossa niin saa tehdä. Olen testaamisen kovaääninen puolestapuhuja, koska uskon sen olevan lopulta myös soittajan oma etu.
Kitaramaailmassa massasta erottuvat ne soittajat, jotka tekevät jotain toisin kuin muut. Tällaisia soittajia Dunlopin kaltaiset valmistajat kuuntelevat mielellään. Parhaat ideat eivät välttämättä aina tule valmistajan omalta R&D-pajalta.
Metallican Kirk Hammett oli aikaan isoin syy siihen että Dunlop kehitti räkki-CryBabyn. Räkkimallissa itse wah-efekti säätöineen on yhden unitin kokoisessa räkkikotelossa. Wahiin voi kytkeä useita orjapedaaleita, eräänlaisia ”tyhjiä” wah-pedaaleita. Nuo pedaalit voidaan levittää isolle lavalle minne haluaa. Näin soittaja voi kävellä ympäri lavaa ja polkea wahia useammassa paikassa. Kaikki orjapolkimet ohjaavat yhtä ja samaa räkkiwahia ja kitaristi voi jatkaa toisella pedaalilla siitä mihin toisella jäi. Dunlop räkkiwah siis ratkaisi Metallica-luokan ongelman, johon me muut harvemmin törmäämme. Räkkiwaheja saa edelleen tilattua Dunlopin Custom Shopin valmistamana. Suomeen muistan myyneemme yhden laitteiston.
Hammettin omassa Signature-wahissa onkin hänen räkkiversiossa käyttämät asetukset valmiina. Lisäksi poljin ohjaa taajuuksia läpi liikeratansa poikkeuksellisen tasaisesti.
POLJIN, KEINU, KEINUPOLJIN, JALKIO, MULJUTIN,...
Englanninkielinen footboard(jalkalevy?) on mielestäni edelleen paras nimi wahin keinuvalle osalle. Suomeksi nimiä on monta ja kaikki toimivat tavallaan. Joissain wah-malleissa polkimen mekaanista jäykkyyttä voi säätää erikseen. Jäykkyydellä on iso merkitys siihen, miten mukavalta ja luontevalta pedaalin käyttö tuntuu. Koska kyse on fiilis-jutusta, ei yhtä totuutta ole tähänkään asiaan. Omakin mielipide voi elää sen mukaan soittaako esim. kotona sukkasillaan, treenikämpällä lenkkareilla tai keikalla maihinnousukengät jalassa. Mitä raskaampi varustus jaloissa, sitä jäykemmäksi vastusta yleensä säädetään. Eddie Van Halenilla taas on vastakkainen käsitys asiasta. Hän haluaa että wahin poljin on ihan lerppu. Siksi EVH95-malli tulee tehtaalta Van Halenin säädöillä ja moni on luullut asiaa valmistusvirheeksi. Polkimen saa kuitenkin helposti jäykistettyä itselle sopivaksi ruuvia kääntämällä. Dunlop vain haluaa toimittaa pedaalit esikuvansa asetuksilla, joka onkin todennäköisesti monia soittajia kiinnostava yksityiskohta.
Joissain malleissa on Auto On/Off-toiminto. Siinä polkimeen asennettu jousi palauttaa jalkion takaisin kanta-alas asentoon, kun jalan nostaa pois efektin päältä, ja sulkee samalla efektin. Tämä on kätevä toiminto jos tykkää vain muljuttaa wahia ja kävellä pois kun asia on selvä. Efektiä ei näin tarvitse erikseen polkea päälle ja pois. Toisaalta jos tapanasi on polkea wah päälle ja jättää se tiettyyn asentoon filtteröimään soundia(ns. parking-tekniikka)niin näissä Auto On/Off-malleissa se ei onnistu, ellei itse pidä jalkiota halutussa asennossa koko ajan. Molemmille ratkaisuille on siis paikkansa.
POTENTIOMETRI
Wah-pedaalin poljin liikuttaa sisällä olevaa potentiometriä eli potikkaa. Wahwah-potentiometri joutuu siis huomattavasti kovempaan rasitukseen kuin potikat kitaroissa. Wah-potikan kestävämpi rakenne näkyy myös niiden hinnoissa. Ideana on käyttää potikoita, joiden sisälle ei kengistä irtoava lika helposti pääse. Dunlop testaa potikoiden valmistuseriä koneellisesti ainakin miljoonan kierroksen verran. Dunlopin kehittämät wah-potikat tunnetaan nimellä Hot Potz. Muitakin varmasti on, mutta kuten jo mainitsin, en ole kovin innokas yksittäisten komponenttien vertailija.
Olen itse sitä mieltä että esim. Dunlopin kaltainen yritys on varmasti valinnut minua paremmin esim. oikean potikan wahiinsa. Ja jos soundi ei miellytä, olen valinnut vain väärän pedaalimalliin. En jaksa alkaa kustomointiin vaihtelemalla yksittäisiä komponentteja, toivoen osuvani johonkin itseäni enemmän miellyttävään lopputulokseen. Mallistossa on niin monta wahia, että sieltä löytyy varmasti valmiina se oikea.
Internet on kuitenkin täynnä palstoja, jotka aukottomasti todistavat minun olevan väärässä. Itse asiassa myös Signature-mallit puhuvat minua vastaan. Niistä kun jokainen on syntynyt juuri uuden soundin toivossa.
Jokainen valitkoon oman tiensä. En halua tuomita pedaalien ympärille kasvanutta komponentti-intoilua, vaan selittää miksi se ei vain innosta minua. Vastakkaiset perustelut ovat yhtä päteviä.
On myös wah-pedaaleita joiden toiminta ei perustu potentiometriin. En käy tässä blogissa niitä läpi vaan käytän tekstin pohjana CryBaby-mallistoa.
RAKENNE
Koska wah-pedaalia poljetaan jalalla, efekti saa kovuutta aivan eri tavalla kuin muut efektit. Dunlop rakentaa tästä syystä kaikki mallinsa metallista. CryBaby-mallien pohjassa olevat kumiset tassutkin ovat tarkoituksella valittu. Joustava kumi toimii pienenä iskunvaimentimena, mutta sen tärkein ominaisuus on eristys. Kuminen tassu nostaa pedaalin irti laudasta ja varmistaa ettei metallinen pohja aiheuta (mahdollisesti vaarallista) maalenkkiä järjestelmään.
FASEL
Yksi wah-pedaalien tärkeistä soundiin vaikuttavista komponenteista on induktori. Fasel-induktori on näistä tunnetuin ja sitä pidetään yleisesti erittäin hyväsoundisena. Osa alkuperäisen Faselin saamasta arvostuksesta perustuu juuri ja vain sen yhteiselle historialle CryBabyn kanssa. Alallamme usein ensimmäinen(mikä tahansa) julistetaan parhaaksi ja sen jälkeen sitä toistetaan totuutena ja faktana. Komponentti-fiilistelijät jatkavat silti induktorien nokkimisjärjestyksestä edelleen loputonta väittelyään.
Kysyinkin Dunlopilta suoraan näistä mystisyyden hunnun saaneista induktoreista ja etenkin Faselista. Kun Dunlop osti CryBabyn ja käynnisti sen uuden nousun, he saivat tuotemerkin lisäksi kaupan päällisinä kaikki vanhat varastot. Oli osia, kuoria, prototyyppejä ja tietenkin niitä Faseleita. Nopeasti he huomasivat että Faselit oli valikoitu pedaaleihin Italialaisella mentaliteelillä: Ei niin väliä. Pedaaleissa oli siis ollut aika sattumanvaraista induktoria. Arvot vaihtelivat vaikka ulkonäkö oli sama. Ja välillä toisin päin. Dunlop joutui käymään läpi ison määrän erilaisia malleja löytääkseen sen Kultaisen Keskitien Faselin. Siitä tuli heidän nykyään käyttämänsä Punainen Fasel. Dunlopilta kuitenkin varovaisesti muistutettiin että induktori on vain yksi komponentti wahissa - erittäin tärkeä - mutta ei kaikki kaikessa. Kun nyt wah-malleja on tarjolla paljon, ei pelkällä Punaisella Fasel-induktorilla pystytä saavuttamaan kaikkien soittajien visiota unelma wah-soundista. Dunlopilla on syvällistä tietoa ja kokemusta näistä induktoreista. Sitä tietoa on käytetty hyväksi uusien induktorien kehityksessä. Uusia malleja on ollut pakko kehittää, kun alkuperäinen ei olekaan ollut se ”ainoa ja paras” vaihtoehto.
Hyvä esimerkki kehitystyöstä on Dunlopin Clyde McCoy CryBaby, joka on tribuutti maailman ensimmäiselle sarjavalmisteiselle wahille. Alkuperäinen pedaali nimettiin trumpetisti Clyde McCoy mukaan markkinointisyistä. Se tarina on mielestäni kuuklaamisen arvoinen. Alkuperäinen oli soundiltaan täyttä kultaa, mutta erittäin häiriöinen ja kiertoherkkä. Niistä iso osa kantaakin vain keräilyarvoa, mutta tuskin toimivat moitteetta keikoilla. Dunlop kehitti tribuutti-malliinsa Halo-induktorin joka pitää nuo ongelmat tehokkaasti kurissa.
Olen listannut Faselit parhaani mukaan vertailulistaan vain sen vuoksi, että näet kuinka paljon vaivaa jokaisen pedaalin soundin eteen on nähty. Soittajan visio soundista on se mikä se on ja tämä on pakottanut uusien ratkaisujen etsimiseen. Tarkoituksena on nimen omaan ollut löytää uusia wah-soundeja. Haluan samalla myös antaa vastalauseen väittämille yhdestä oikeasta tavasta valmistaa wah-pedaali. Jos kuuntelisimme aina niitä ääniä, eivät esim. Jerry Cantrellin tai Slashin kaltaiset soittajat saisi ääntään kuuluville haluamallaan tavalla.
On vain hienoa, että edelleen löytyy uuden etsijöitä. On hyvä että he saavat visionsa toteutettua Dunlopin kaltaisten valmistajien avulla. On myös yhtä hyvä jos joku löytää visionsa omin käsin kustomoimalla. Kaikilla kun ei ole ansioluettelossaan valmistajien ovia avaavia platina-albumeja tai mullistavaa soittotekniikkaa.
Nautitaan me muut niistä hedelmistä ja inspiroidutaan. Minulle riittää jo tarjolla olevat mallit. Ei se ainakaan vaihtoehdoista jää kiinni.
Kirjoittanut
Mikko Piirainen
joka vasta kuultuaan särökitaraa löysi musiikista merkityksen
